Kuinka kauan siitä nyt oli? Vuosi? Puolitoista? Ei siis mikään pitkä aika, mutta silti meistä oli tullut kuin pieni perhe, joka tuki toinen toistaan ja auttoi hädän hetkellä. En voinut hetkeäkään kuvitella elämääni ilman Neekaa, Farrahia ja Lukea. Ilman heitä ei ollut minua. Hassua, joskus aiemmin olin päättänyt, että en koskaan kiintyisi kehenkään. En sen jälkeen, kun Louis kohtasi karmaisevan lopun pienen kyläpahaisen kapinassa. Meidän ei sallittu olla siellä. Meille ei ollut paikkaa missään. Olimme hylkiöitä. Niitä, joita ihmiskunta piti pelkkinä lastensatuina ja pelottavina tarinoina.
Noin kaksi vuotta sitten olin saapunut suurten unelmien kaupunkiin. New York – paheiden ja salaisuuksien kaupunki. Väkiluku yli kahdeksan miljoonaa. Eikö yksi viattoman näköinen vampyyri siis sulautuisi joukkoon? Eläisi päivästä toiseen ihmisten huomaamattomissa, samassa massassa kuin aivottomat kuolevaiset.
Jotain hyötyä suvustanikin oli. Isä oli ollut eläessään sen ajan mahtavampia pörssihaita Euroopassa. Sitä kautta perheellemme oli poikinut huomattavia summia rahaa tilille. Siinä missä isä tienasi meille ruokarahaa, äiti istui olohuoneessa viskilasinsa kanssa. Ei äidissä kuulemma ollut vikaa, se oli se maanisdepressiivisyys, joka oli hänet siihen jamaan ajanut. Meillä oli ollut erikseen kodinhoitaja sekä henkilökohtainen ohjaaja äidille, joten minun ei oikeastaan tarvinnut vaivautua viettämään aikaa äidin kanssa. Minun ja äidin välit eivät koskaan olleet kovinkaan lämpimät. Hän syytti minua elämänsä pieleen menemisestä.
Siitä asti, kun hän oli työntänyt minut maailmaan hoikkien reisiensä välistä, minä olin ollut hänelle piru ihmishahmossa. Pieni ihana Gyna oli oikeasti paholainen, joka oli tuonut tullessaan depression. Joten äiti istui olohuoneessa, minä kuljin huoneeni, vessan ja ulko-oven väliä. Isän kanssa olimme sen sijaan olleet todella lämpimissä väleissä. Vaikka äiti kielsikin isää kirjoittamasta testamenttiin minun nimeäni, heidän kuoltuaan kaikki isän omaisuus siirtyi minulle. Eräänä kauniina päivänä koulun jälkeen seisoin luksuskartanomme pihalla katse lasittuneena. Tuijotin näkymää, mutta en nähnyt mitään. Ehkä siksi, että kotini oli palanut maan tasalle. Tutkimuksissa selvisi, että palon syynä oli ollut tuhopoltto.
Jep. Siinä minä sitten olin. Orpona ja juuri täyttänyt 17-vuotta. Tätini Erica otti minut nurkkiinsa asumaan New Yorkiin, mutta näytin olevan hänelle pelkkä suuri riesa. Hammasta purren kävin koulua ja yritin suoriutua siitä paskasta kunnialla. Kun mittariin napsahti 20-vuotta, minä pakkasin tavarani ja lähdin. Se olikin aluksi hauskaa aikaa. Minulla oli tuhottomasti rahaa, ulkonäköä ja viinaa. Päivät menivät sauhutellessa ruohoa ja kumotessa tequilashotteja. Irtosuhteiden määrää ei voinut laskea enää kahden käden sormilla. Olisihan minun pitänyt arvata, että kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Pari vuotta tätini luota lähtemisen jälkeen, eräänä erittäin onnistuneena iltana, suunnistin pubilta sen hetkiseen asuntooni. En kuitenkaan ikinä päässyt sinne asti... ainakaan elävänä. Aamulla heräsin omasta sängystäni kankeana ja järkyttyneenä... ja tajuttoman janoisena. Kun raotin verhoa, aurinko poltti ihoani ja jouduin linnoittautumaan kylpyhuoneeseen useiksi tunneiksi. Kun aurinko viimein laski, olin silmittömän verenjanoinen. Siitä juontuivatkin hurjat huhut ”vampyyrista” Harlemissa. Asuintaloni kaikki ihmiset löytyivät seuraavana aamuna kalpeina ja verettöminä, mutta minua kukaan ei koskaan löytänyt.
Katosin viideksikymmeneksi vuodeksi maailmalle. Kiersin siellä sun täällä ja aiheutin pahennusta. Kesti lähes kaksikymmentä vuotta ennen kuin sain verenhimoni aisoihin. Vihasin itseäni ja päätin, että en koskaan hyväksyisi ketään lähelleni. Olin hirviö. Surkea ihmisen irvikuva. Helvetti sentään vampyyri! Eihän sellaisia ollut edes olemassa!
Olin siis vanhus kaksikymppisen naisen ruumiissa, kun vihdoin palasin New Yorkiin. Tätini oli aikaa sitten testamentannut talonsa minulle ja kun hän kuoli, ja vaikka olin vakuuttanut itselleni aiemmin, että en palaisi siihen puljuun enää ikinä, sinne minä kuitenkin päädyin. Vaati ensinnäkin aikamoisia järjestelyjä saada talo itselleen niin monta vuotta myöhemmin. Niinpä minä pelotin paskat pihalle eräästä vanhasta lakimiehestä, joka hoitaa tälläkin hetkellä asioitani. Hän on liian peloissaan sanoakseen minusta kenellekään mitään. Viisas mies toden totta.
-prologi, s. 8-10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti